Arjen kasvot

Olen elänyt viime aikoina melkoisen kiireen keskellä, ja samalla on tullut taas huomattua  ihmispaljous ja siihen liittyvät roolit tai maskit, joita tuntuu olevan omansa jokaiseen tilanteeseen.

Jokainen vetää sen saman roolin esimerkiksi julkisilla liikkuessaan – muista tuijottaa intensiivisesti ikkunasta ulos, äläkä vain erehdy katsomaan vastapäätä istuvaa henkilöä silmiin. Ja voi luoja, seisothan mieluummin koko raitiovaunun tukkeena kymmenen pysäkin verran mieluummin kuin istut tuntemattoman viereen.
Samat roolit ja maskit jakautuvat muissakin arkipäivän rutiineissa. Hymyile kassatytölle, moikkaa, en tarvii kuittia kiitos, heihei. Sama tyhjä tuijotus porautuu jonon yli tai maksupäätteen näppäimiin. Ja sen jälkeen takaisin sinkoilemaan ihmismassan läpi yrittäen olla tönimättä ihan jokaista vastaantulijaa. Oma määränpää siintää niin tiukasti edessä, että ympäröivät ihmiset menettävät kasvonsa. Stressin ja kiireen keskellä keskittyy usein niin vahvasti omaan itseensä, että unohtaa sen massan koostuvan oikeista ihmisistä.
Eli ehkä tällä viikolla muistan kiittää kuskia hypätessäni bussista pois ja yritän olla turhautumatta edessä vähän hiljaisemmalla vauhdilla kävelevään porukkaan. Ehkä samalla saan purettua vähän niitä omia, ihan turhia käytösmalleja.