Vuosi Instagrammin orjana

Emmä voi nyt olla kun mun pitää lisätä kuva Instaan…

 

-No tuu sit sen jälkeen?…

-En voi ku mun pitää sit tykkäillä muitten kuvista et ne tajuu että oon lisänny kuvan…

-Ooksä tosissaan?…

 

Niin oonkohan mä? Mitä tohon vastata? Pistää tosiaan miettimään…

 

Huhtikuun puoli välissä tulee vuosi siitä, kun perustin ”kuvaus-Instan” ja rupesin lätkimään kuvia reissuiltani sinne. Oltiin justiinsa tultu Uudesta-Seelannista ja kahden viikon kuvienkäsittelyrumba oli viimein ohi. Päätin hiljaa mielessäni, että otti kuinka kauan tahansa, niin minähän hommaan kymmenen tuhatta seuraajaa. Alussa motivaattori oli pitkälti se hieno K-kirjain, joka tulee seuraajamäärän perään sen ylittäessä tuon maagisen rajan. Strategia oli selvä. Noin kolme kuvaa viikossa ja tykkäilyä ja kommailua. Sen päätin myöskin, että kun tuo maaginen raja on ylitetty, niin alan ottamaan rennommin tykkäily/kommailun-akselilla. Ensimmäinen päätös piti… Maaginen raja ylittyi… Se kuitenkin ylittyi niin paljon luultua nopeammin, ettei toinen toinen päätös sitten pitänytkään.

Homman opetteluun meni kauan. Huomasin, että vaivalla houkuteltuja seuraajia poistui enemmän kuin tuli tilalle, mikäli uuden kuvan aihepiiri poikkesi liikaa kuvista, joilla seuraajat oli tilille maaniteltu. Seuraajat-äppi sen mulle kertoi… ja  kertoipa vielä kuka seuraamiseni oli lopettanut, mikä oli alkuun enemmän kuin raastavaa. Pitkälti näin muodostui oma kuvaajaidentiteettini yö-/tähti-/luonto-/maisema-/reissukuvaajana.

Uusin tehtävä tuntui alkuun erittäin haastavalta ja jopa miltei mahdottomalta. Ensimmäinen viikko meni miettiessä. Mietin, että minkälaisen kuvan haluan itsestäni Insta-seuraajilleni antaa ja miten se eroaa siitä mikä oikeasti olen… Vai eroaako se? Idea Instagrammin orjana olemisesta syntyi rakkaan vaimoni lempeän jatkuvasta valittelusta:

-Voitasko alkaa jo nukkumaan… mä en saa unta jos sä oot siinä kännykällä

-Eikä ne kuvat oo jo valmiit… sä oot käsitelly niitä jo viikon

-Me ollaan nyt kylässä… et sä voi täällä olla Instassa

-Kauan siinä kuvan lisäämisessä oikein menee?

-Voitasko olla oikeesti kahestaan täällä ravintolassa… ilman sitä kännykkää?

-Kuinka kauan sulla siellä vessassa menee?

Aivan superaiheellisia huomautuksia kaikki. Lupaan parantaa tapani Johanna<3

Instagram on kaikesta orjuuttamisestani huolimatta erittäin siisti juttu ja loistava tapa saada kuvilleen näkyvyyttä. Orjuuttamisessa on lisäksi se hyvä puoli, että se on lisännyt huomattavasti kiinnostustani matkustamiseen ja eräilyyn sekä tuonut jo tässä vaiheessa sellaisia mahdollisuuksia, jota en ilman sitä olisi ikinä saanut, sekä paljon kuvaajakavereita ympäri maailmaa.  Tuollaisen orjuuden alla olen erittäin mielelläni, vaikka välillä heräänkin miettimästä, että matkustanko vain Instagrammia varten… Noihin kahteen rakkaaseen harrastukseeni oikeastaan kiteytyykin se, minkälaisen kuvan haluan itsestäni Instassa muille antaa. Ketään ei kiinnosta se, että olen Geoinformatiikan Diplomi-Insinööri ja istun kolmasosan ajastani toimistolla.

Tällä hetkellä Instagram on ainut kanava, jossa jaan kuviani ja siksi vaikuttaa paljon elämääni. Haluaisin pystyä sanomaan, että pelkästään vapaa-aikaan, mutta kyllä se toimistotunteinakin on joskus mielessä käynyt. On kuitenkin olemassa myös Olli, josta Instassa ei tiedetä mitään… Sellainen Olli, jonka ohjailemiseen Instagrammilla ei ole mitään palaa.

Tämän tehtävän myötä nuo hihnat, joiden päässä Insta on minua viimeisen vuoden ajan pitänyt, irtoavat… Tai ehkä on parasta käyttää ”pehmeän laskun” taktiikkaa ja vaihtaa hihnat aluksi venyviin FLEX-hihnoihin ennen niiden totaalista hävittämistä.

 

-Pitkän miettimisen jälkeen voin kertoa, että kyllä mä oon tosissani…